Tänään 25.2 kerroin sosiaalisessa mediassa Carly Rae Jepsenin biisin I really, really, really like you myötä kuinka paljon välitän ystävistäni. Välitän todellakin. Rakastan teitä ystäväni.

Toivoisin niin että me kertoisimme paljon useammin läheisillemme kuinka paljon todellakin rakastamme toisiamme. Emme tarvitse kuuluisaa ystävänpäivää siihen. Sanassa RAKASTAN ei ole mitään pelättävää. LOVE. Englanniksi muutama kirjain vähemmän mutta kuitenkin niin voimakkaita kirjaimia tiettyyn järjestykseen laitettuna, äidinkielestä riippumatta.

I love you. Kuulostaa ehkä jenkkihapatukselta. Ei, ei se ole sitä. Se on sanoja ja kirjaimia tietyssä järjestyksessä, jotka kertovat välittämisestä. Tärkeässä, rakastavassa järjestyksessä. Äidinkielestä riippumatta.

Minä olen sellaisessa onnellisessa asemassa tällä hetkellä että olen löytänyt ihanan ystävän, kuka ymmärtää ja tukee minua sekä neuvoo minua, raskaissakin asioissa. Ihmeellisissä ja minua pelottavissa asioissa. Kuuhun liittyvissä asioissa. Siihen taivaalla olevaan tärkeään asiaan.

Olen suunnilleen 40 vuotta sulkenut asioita sisääni. Itkeminen tai tunteiden näyttäminen on ollut minulle heikkouden osoitusta. En aikoinaan itkenyt edes isäni hautajaisissa. Isäni, Ykä, joka todellakin oli elämäni supersankarini Evon Riistantutkimusasemalla. Eikö hän olisi ansainnut kyyneltä pieneltä pojaltaan? Olisi todellakin mutta sitä kyyneltä ei tirahtanut minulta, pieneltä Timolta. Timolta, joka osasi jo hyvin pienenä sulkea tunteet pieneen suljettuun palloon syvälle tiukasti sisäänsä.

Kovan kuoren ylläpitäminen on ollut päällimmäisenä elämässäni. Miksi? Miksi ihmeessä? Aivan turhaan.
Täytän ensi kuussa, maaliskuun 14 päivä 53 vuotta. Olen fyysisesti elämäni kunnossa. Olkapäät erottuu, t-paita päällä näytän seksikkäältä. Näyn ulospäin pelkästään hyvinvoivalta ja lihaksikkaalta.
Olen kuitenkin vasta nyt, vasta nyt oppinut tuntemaan.

Olen oppinut itkemään. Ilosta. Surusta. Rakkaudesta.
En ole surullinen vaikka osaankin itkeä. Päinvastoin olen iloinen, että osaan itkeä ja uskallan itkeä vaikka joku näkisikin. Se on vapauttavaa. Paljon voimauttavampaa kuin leveä selkä tai voimakas käsivarsi.

Kiitän siis sinua elämä. Kiitän sitä että Redissä vegaaniburgeria syödessämme löysin ystävän, kuka ymmärtää. Kuka kuuntelee minua ja kelle uskallan kertoa pelkojani. Kuka myös ohjaa minua. Kuka on vahvempi kuin minä. Kiitos.

Kiitos ihana elämä. Tätä kirjoittaessani itken. Olen silti iloinen ❤️