Muutokset ovat pelottavia, vai ovatko ne? Ehkä ne kuitenkin ovatkin sitä mitä elämämme tarvitsee, jotta pysymme elossa.

Elossa pysymisellä en tarkoita lääketieteellisesti määriteltyä elimistön toimintaa vaan, oho, alkaapa kuulostaa aika synkältä mutta pysy mukana, kyllä tämä tästä hyväksi vielä muuttuu.

Olen kirjoittamassa tässä siitä, kuinka muutokset elämässä vaikuttavat meihin monella tavalla. Muutoksia on monenlaisia, on avoeroja, avioeroja, työpaikan vaihto itsestä riippumattomista syistä jne. mutta on myös toisenlaisia muutoksia, uusi rakkaus, lapsen syntymä, uusi ystävyys, uuteen innostavaan työpaikkaan meno jne. Nämä ovat helposti eroteltavissa, toiset koetaan positiivisina muutoksina ja toiset negatiivisina. Vaan ovatko ne kaikki todella näin helposti rajattavissa?

Usein alkuun muutokset tuntuvat vaikeilta, todella vaikeilta edes ajatella. Rakkauden liekin hiipuessa parisuhteessa, kuinka vaikea onkaan ajatella koskaan rakastavansa uudelleen? Vuosikymmenten jälkeen työpaikan vaihto, tutut turvalliset työmatkat ja rakkaat työkaverit muuttuvat täysin?

Entäpä uuden rakkauden löytyminen? Sekin tuntuu pelottavalta, vaikka se olisikin äkkiseltään rajattavissa aiemmin mainitsemiini positiivisiin elämänmuutoksiin. Ihan jo se, että voitko istua vessassa ja olla siellä rennosti ovi auki uuden ihmisen kanssa? Heräättekö samaan rytmiin? Nauratteko samoille jutuille? Pitääkö mahdollisesti uusi kumppani käärmeistäsi? Tämä viimeinen tietenkin olisi itselleni ratkaisevin kysymys! Jännittäviä asioita mutta voi, niin kutkuttavaa uusien tunteiden kokemista.

On kuitenkin tärkeätä, että uskaltaa antaa tunteilleen vallan, vaikka olisi joskus pettynytkin. Rakkaudelle on annettava mahdollisuus ja muutokselle, antaa sydämeensä tilaa uudelle ihmiselle. Vaikka se olisikin pelottavaa.

Entä sitten työelämä? Tällekin taitaa löytyä ohjeistuksia, kuten parisuhteillekin. Milloin on 7 vuoden varoituksia parisuhteista tai että kolmen vuoden välein tulisi vaihtaa työpaikkaa. Näitä ei kuitenkaan voi kukaan toiselle määrittää eikä edes arvioida, vielä vähemmän suositella, että tee niin tai näin elämällesi.

Itselleni on tulossa työelämään suuria muutoksia. Tapaturmien ja useiden loukkaantumisten myötä ja pitkän fyysisen työuran jälkeen, ensin tolppa-apinana Energialaitoksella ja sitten eläintenhoitajana realiteetti kohdallani on, että minulla on krooninen tuki- ja liikuntaelinsairaus polvissa. Tämä siis vaikuttaa siihen, kuinka pystyn ja yleensä pystynkö, kovin fyysisessä eläintenhoitajan työssä eläintarhassa työskentelemään. Tämä on pelottavaa, jos mikä? Olenhan 22 vuotta melkein kirjaimellisesti antanut elämäni eläintarhalle ja rakastanut, ja rakastan edelleen työtäni.

Nyt kuitenkin olen työterveyden kanssa käynyt keskustelua ja mahdollisuutta uudestaan kouluttautumisesta ammatillisesti ja kuntoutua uuteen ammattiin. Tähän haluan heti sanoa valtavat kiitokset Helsingin Työterveydelle ja tuelle mitä olen saanut ja saan tällaisessa pelottavassa tilanteessa.

Pyörät on laitettu pyörimään.

Olen itse sellainen, että haluan mennä eteenpäin ja koen tällaisten tapaturmien ja kulumien antamien sysäysten olevan minulle positiivista onnen potkua. Herätystä. Elämäni on täysin avoin uusille asioille. Minulla on liikunnanohjaajan haaveita, opiskelupaikkakin jo ollut tovin mutta joka koronan takia ei vielä alkanut. Ehkä olisi aika antaa isompi pala Timosta myös kanssaihmisille, kannustaa liikkumaan, kertoa kuntoutukseni pitkästä tiestä ja kuinka liikunta on tärkeätä, osoittaa että 54-vuotias ihminen voi vielä ponnistaa uuteen ja koko maailma on auki.

Rakastan puhua eläinten hyvinvoinnista, on upeaa pitää luentoja eläintenhoitajakouluissa ja kuulla että siellä jo hieman leipääntynyt opiskelija kertoo jatkavansakin opintoja, kuunneltuaan minun intoiluani matelijoiden ja sammakkoeläinten tärkeydestä ja suojelusta. Kuinka nekin upeat eläimet, vaikkapa käärmeet tarvitsevat rakkautta ja ammattilaisia huolehtimaan niiden tarpeista hoidossamme ja että hän voisi olla tällainen ihminen. Aivan parasta palautetta.

Meillä kaikille on mahdollisuus, vaikka mihin uuteen ja upeaan. Onko uusi pelottavaa, totta kai se on mutta samalla niin kutkuttavaa.

Ihana ystäväni Joel sanoi upeasti ja niin kannustavasti tästä puhuessani. Hän kertoi ensin olevan kauhuissaan, että Timoko Korkeasaaresta muihin hommiin mutta sitten muistaneensa, ei mitään hätää, sehän on Timo. Ihanasti ja niin kannustavasti sanottu, kiitos Joppe!

Uskalletaan siis elää ja rakastaa, eikä jäädä yhteen eikä kahteen vastoinkäymiseen ja mietitään, onko niissä vastoinkäymiset sittenkin tuomassa jotain positiivista elämään.

Ihanaa syksyä hyvät ihmiset!

•