Opiskelijan elämää!

Kyllä! Olen nyt opiskelija, uskomatonta!

Pääsin opiskelemaan liikunta-alaa Pajulahden Liikuntakeskukseen ja on kyllä jännittävää. Opiskeluni alkoi tässä maanantaina 24.1 2022 ja fiilikset olivat kuin silloin noin 48 vuotta sitten, jolloin Iso-Evon koulussa aloitin koulutieni. Minähän olin pikkupoikanakin kovin innokas koululainen, osasin muuten lukeakin jo ennen kouluun menoa, josta kiitos vanhemmilleni ja elinympäristölleni Evon Riistantutkimusasemalla. Ahmin eläinkirjoista tietoa tutkimusaseman kirjastoissa, janosin tietoa siitä missä norsut elävät ja miten elävät, kuinka teeren soidin menee, miksi hirvi on niin iso, minkä takia kyy on myrkyllinen tai miksi majava tekee patoja.

Onneksi tämä oppimisen jano on säilynyt koko elämäni. Koen pienenä ihmeenä aina kun opin uusia asioita, mitä kaikkea maailmassa onkaan. Minulta on eläintietämyksen osalta joskus kysytty miltä tuntuu, kun tietää kaiken matelijoista? Olen vastannut, että onneksi en tiedä vieläkään vasta kuin murto-osan siitäkään maailmasta. Olisi kamalaa tietää kaikki yhtäkkiä, silloin jäisi se oppimisen ilon tuntemisen riemu elämästä pois.

No entäpä nyt? Opiskelenhan liikuntaneuvojaksi, joka on ihan uutta minulle. Toki minulla on nuoruudesta laaja ja monipuolinen liikunnallinen harrastus- ja urheilutausta myös valmennuksessa useista lajeista, josta ammennan ajatuksia itselleni opiskeluun ja tehtäviin koulussa. Näistä toki on vuosikymmeniä aikaa, joten asiat ovat muuttuneet ja kehittyneet ja onneksi osaan suhtautua asioihin avarin mielin. Uskallan sanoa itselleni, että minulla on uutta opittavaa, saan uutta tietoa pureskeltavaksi niin opiskelukavereiltani ja opettajiltani ja vierailevilta luennoitsijoilta Pajulahdessa. Osaan muuttaa ajatuksiani, kun kuulen asiat perusteltuina, vaikka ne olisivat erilaisia mitä olen oppinut. Sellainen on tärkeä ominaisuus ihan kaikessa elämässä ja elämässämme eteen tulevissa asioissa.

Entäpä ensimmäinen kouluviikko Pajulahdessa?

Koin alkavalla viikolla kyllä niin suurta riemua ihan kaikesta. Uusista tuttavuuksia ja ystävistä eli liikunta-alan ammattitutkinto -kurssistamme LAT19, meillä kun on aivan huippu jengi kasassa. Puhumattakaan opettajista Pajulahdessa, he ovat niin rentoja ja lähestyttäviä ihmisiä, keiden kanssa saa helposti porukalla pohdiskeleviakin keskusteluja aikaiseksi.
Teoriatunnitkaan eivät ole teoriatunteja sanan tylsässä merkityksessä eli ei sellaista pönöttämistä minkä vanhoilta ajoilta muistan opiskelun olleen vaan keskustelua, kysymyksiä, ryhmätöitä, eri ihmisten ajatuksia omista elämänkokemuksistaan. Tuollaiset asiat tuovat oppimiseen ja eritoten asioiden sisäistämiseen kuulluin esimerkein ja pohdintoineen isoa apua ainakin minulle.
Olenhan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja jutteluun perustuvasta oppimisesta innostuva tyyppi.

Olemme ehtineet muuten jo potkukelkkailemaan maailman makeimmilla turbokelkoilla, olimme luisteluharjoituksissa jäällä sekä hiihtämässä, porukalla tanssistudiossa toiminnallisia harkkoja ryhmän yhteen hitsautumisen edistämiseksi, siihen kuului myös hauskat ilmapallot ja vaikka mitä. Eritoten tykkään, kun päivät rakentuvat niin vaihtelevasti, oppitunnit teorioineen lomittuvat kivasti liikunnallisiin tunteihin ja päinvastoin.

Oli muuten luistelussa ja hiihdossa lihasmuisti kovilla, niistäkin harjoitteista vuosikymmeniä aikaa mutta ei hätää, kyllä ne sieltä löytyivät. Mustelmat kertovat, että eritoten luistelussa jäällä, en ole koskaan ollut mikään piruettiluistelija, luistelinhan pyöräilyyn hyödyntäen matkaa enemmän. Hiihto löytyi todellakin paremmin uudelleen, lihasmuistissa kun on useampikin Finlandia-hiihto Hämeenlinnasta Lahteen hiihdettynä.

Kiitos Pajulahti kokonaisuudessaan ja kiitos ihan huiput opiskelukaverit, tämä tulee kyllä olemaan hauska matka tavoitteena liikuntaneuvojan ammattitutkinto ja liikunta-alalle työllistyminen.

Seurailkaahan täällä blogissa mun jännää opiskelijan matkaa!

Tämä on just mitä haluan tulevaisuudessa tehdä

Muutokset pelottavat

Muutokset ovat pelottavia, vai ovatko ne? Ehkä ne kuitenkin ovatkin sitä mitä elämämme tarvitsee, jotta pysymme elossa.

Elossa pysymisellä en tarkoita lääketieteellisesti määriteltyä elimistön toimintaa vaan, oho, alkaapa kuulostaa aika synkältä mutta pysy mukana, kyllä tämä tästä hyväksi vielä muuttuu.

Olen kirjoittamassa tässä siitä, kuinka muutokset elämässä vaikuttavat meihin monella tavalla. Muutoksia on monenlaisia, on avoeroja, avioeroja, työpaikan vaihto itsestä riippumattomista syistä jne. mutta on myös toisenlaisia muutoksia, uusi rakkaus, lapsen syntymä, uusi ystävyys, uuteen innostavaan työpaikkaan meno jne. Nämä ovat helposti eroteltavissa, toiset koetaan positiivisina muutoksina ja toiset negatiivisina. Vaan ovatko ne kaikki todella näin helposti rajattavissa?

Usein alkuun muutokset tuntuvat vaikeilta, todella vaikeilta edes ajatella. Rakkauden liekin hiipuessa parisuhteessa, kuinka vaikea onkaan ajatella koskaan rakastavansa uudelleen? Vuosikymmenten jälkeen työpaikan vaihto, tutut turvalliset työmatkat ja rakkaat työkaverit muuttuvat täysin?

Entäpä uuden rakkauden löytyminen? Sekin tuntuu pelottavalta, vaikka se olisikin äkkiseltään rajattavissa aiemmin mainitsemiini positiivisiin elämänmuutoksiin. Ihan jo se, että voitko istua vessassa ja olla siellä rennosti ovi auki uuden ihmisen kanssa? Heräättekö samaan rytmiin? Nauratteko samoille jutuille? Pitääkö mahdollisesti uusi kumppani käärmeistäsi? Tämä viimeinen tietenkin olisi itselleni ratkaisevin kysymys! Jännittäviä asioita mutta voi, niin kutkuttavaa uusien tunteiden kokemista.

On kuitenkin tärkeätä, että uskaltaa antaa tunteilleen vallan, vaikka olisi joskus pettynytkin. Rakkaudelle on annettava mahdollisuus ja muutokselle, antaa sydämeensä tilaa uudelle ihmiselle. Vaikka se olisikin pelottavaa.

Entä sitten työelämä? Tällekin taitaa löytyä ohjeistuksia, kuten parisuhteillekin. Milloin on 7 vuoden varoituksia parisuhteista tai että kolmen vuoden välein tulisi vaihtaa työpaikkaa. Näitä ei kuitenkaan voi kukaan toiselle määrittää eikä edes arvioida, vielä vähemmän suositella, että tee niin tai näin elämällesi.

Itselleni on tulossa työelämään suuria muutoksia. Tapaturmien ja useiden loukkaantumisten myötä ja pitkän fyysisen työuran jälkeen, ensin tolppa-apinana Energialaitoksella ja sitten eläintenhoitajana realiteetti kohdallani on, että minulla on krooninen tuki- ja liikuntaelinsairaus polvissa. Tämä siis vaikuttaa siihen, kuinka pystyn ja yleensä pystynkö, kovin fyysisessä eläintenhoitajan työssä eläintarhassa työskentelemään. Tämä on pelottavaa, jos mikä? Olenhan 22 vuotta melkein kirjaimellisesti antanut elämäni eläintarhalle ja rakastanut, ja rakastan edelleen työtäni.

Nyt kuitenkin olen työterveyden kanssa käynyt keskustelua ja mahdollisuutta uudestaan kouluttautumisesta ammatillisesti ja kuntoutua uuteen ammattiin. Tähän haluan heti sanoa valtavat kiitokset Helsingin Työterveydelle ja tuelle mitä olen saanut ja saan tällaisessa pelottavassa tilanteessa.

Pyörät on laitettu pyörimään.

Olen itse sellainen, että haluan mennä eteenpäin ja koen tällaisten tapaturmien ja kulumien antamien sysäysten olevan minulle positiivista onnen potkua. Herätystä. Elämäni on täysin avoin uusille asioille. Minulla on liikunnanohjaajan haaveita, opiskelupaikkakin jo ollut tovin mutta joka koronan takia ei vielä alkanut. Ehkä olisi aika antaa isompi pala Timosta myös kanssaihmisille, kannustaa liikkumaan, kertoa kuntoutukseni pitkästä tiestä ja kuinka liikunta on tärkeätä, osoittaa että 54-vuotias ihminen voi vielä ponnistaa uuteen ja koko maailma on auki.

Rakastan puhua eläinten hyvinvoinnista, on upeaa pitää luentoja eläintenhoitajakouluissa ja kuulla että siellä jo hieman leipääntynyt opiskelija kertoo jatkavansakin opintoja, kuunneltuaan minun intoiluani matelijoiden ja sammakkoeläinten tärkeydestä ja suojelusta. Kuinka nekin upeat eläimet, vaikkapa käärmeet tarvitsevat rakkautta ja ammattilaisia huolehtimaan niiden tarpeista hoidossamme ja että hän voisi olla tällainen ihminen. Aivan parasta palautetta.

Meillä kaikille on mahdollisuus, vaikka mihin uuteen ja upeaan. Onko uusi pelottavaa, totta kai se on mutta samalla niin kutkuttavaa.

Ihana ystäväni Joel sanoi upeasti ja niin kannustavasti tästä puhuessani. Hän kertoi ensin olevan kauhuissaan, että Timoko Korkeasaaresta muihin hommiin mutta sitten muistaneensa, ei mitään hätää, sehän on Timo. Ihanasti ja niin kannustavasti sanottu, kiitos Joppe!

Uskalletaan siis elää ja rakastaa, eikä jäädä yhteen eikä kahteen vastoinkäymiseen ja mietitään, onko niissä vastoinkäymiset sittenkin tuomassa jotain positiivista elämään.

Ihanaa syksyä hyvät ihmiset!

Mikäs sen liikunnan tarkoitus onkaan ja mitä sen pitäis olla?

Liikunta voi tarkoittaa melkein mitä vaan. Yhdelle liikunta on ankaraa suorittamista salilla ja toiselle metsässä kävelyä ja kolmannelle vaikkapa ystävien kanssa jääkiekon pelaaminen tai näitä kaikkea. Yhteinen tekijä kaikelle on hyvä mieli liikuntasuorituksen jälkeen.

Itse nautin suuresti kuntosaliharjoittelusta ja vaikkei varsinaisesta kehonmuokkauksesta olekaan ihan kyse, silti pidän muutoksen tunteesta kehossani, kun kehitystä tapahtuu vaikkapa olkapäälihasten kehittyessä näkyvästi. Päällimmäisenä kuitenkin on se hyvän fiiliksen tunne harjoitteiden jälkeen. Selkeä jaksamisen lisääntymisen ja virkeyden tunne itsessä.

Tässäkin on pieni kääntöpuolensa. Itse olen hyvin addiktoituva ja joudun toppuuttelemaan itseäni, etten treenaisi liikaa. Olen siis melkoisen on-off tyyppi mutta kuitenkin hyvin pitkäjänteinen ja omistautuva tekemilleni rakkaille asioille.
On siis hyvä muistaa, että liikunnan tulisi olla hauskaa, ei sitä kuuluisaa pakkopullaa.

On niin oikein jättää väliin joitain päiviä, jos töissä on ollut raskasta, haluaa tavata ystäviään tai vaikka katsoa leffan Netflixistä. Oikeastaan pikku lepo tekee oikein hyvää, itse asiassa sellaisen tarve saattaa olla jopa merkki ylirasituksesta. Sellaistahan me emme kaipaa, elämä on muutenkin jo puuhakasta ja ainakaan liikunnan ei tulisi sitä liikaa kuormittaa. Olen huomannut itsestäni, viikon paussi salilla käymisestä tai kuntopyöräilystä on todellakin kehitystä ja fiilistä edistävä asia. On aivan eri fiilis sitten taas aloittaa jumpat taas eikä viikon parin paussi todellakaan hukkaa sitä mahdollisesti jo kasvanutta hauista mihinkään tai juoksukuntoakaan.

Itselläni viime syksynä meni viikkotolkulla levätessä kun olin BB-talossa ja se oli ikään kuin pakkolepoa salihommista. Kotiin Juustolagymille päästyäni, oli super-mahtavaa alkaa jumppaamaan ihan punteilla ja voin kyllä hyvällä omallatunnolla sanoa että, olen kyllä parhaimmassa kunnossa ikinä tänä päivänä. Siihen on isona vaikutuksena levon, harjoitteiden ja hyvän ruokavalion yhteisvaikutus.

Pelkästään nuo edellä mainitutkaan ei kuitenkaan ole olleet taikana vaan myös oma, rauhallinen mieli. Olen kyllä toki Ihan Timoissa yli puolet päivästäni mutta samalla silti nykyään niin rauhallisin ja luottavaisin mielin tulevaisuudestani. Olenhan vasta 54-vuotias ja elämä edessä ja taas kaljukauden jälkeen tukkakin takana😊

Jeb! Not dead yet😀🤘

Elämä kun on hitsin suuri seikkailu ja se seikkailuhan alkaa miniseikkailuna joka aamu uudestaan ja uudestaan. Nautitaan siis pienistäkin asioista päivissämme, niistä koostuu se jännä ja antoisa elämämme. Muuten hei, ne päivän seikkailut huomaat paremmin ja pystyt ottamaan ne paljon kirkkaammin vastaan ja niistä osaat nauttia, kun on hyvässä fyysisessä kunnossa. Ei tarvitse olla kuitenkaan Super-Woman tai Super-Man! Liikunnan ei tule aiheuttaa meille stressiä vaan päinvastoin, lieventää sitä ja voinen sanoa, sen se tekee!

Liikutaan ja nautitaan liikkumisesta, oli se mitä tahansa. Pääasia on liikkuminen miellyttää just sinua!!!

Ruoka?

Ruokaa, sapuskaa, evästä, ravintoa, safkaa..

Jokapäiväinen juttu mutta ajattelemmeko ruokaa tai mitä loppujen lopuksi syömme, kuitenkaan tarpeeksi?

Nyt tässä kirjoittelen ihan vaan ajatuksia omista ruokailutottumuksista, myös vegaaniudestani. Mistä itse olen lähtenyt liikkeelle ja mihin tähän päivään mennessä päätynyt?

Kuten tiedämme, olen lapsuuteni viettänyt Evon Riistantutkimusasemalla ja oletetusti, kasvanut siellä pitkälti riistalihalla, järvikalalla, maidolla ja perunalla. Näiden soisin olevan monen lautasella nykyäänkin tehotuotettujen lihatuotteiden sijaan.
Sieltä sitten niin sanotulla perusruualla jatkanut sitten aikuisikäni ja myöhemmin painottuen tosi kovasti, makkaraan sen miljoonissa eri muodoissa.
Jukra, että söin paljon makkaraa! Saatoin Korkeasaaresta lähdettyäni ajelemaan kotia kohti, ostaa siivumakkaraa sen 300 grammaa, sitten Södiksestä nakkipaketti viihdytykseksi eikä nyt ihmeellistä olisi ollut jos illalla olisi pujahtanut uunimakkara uuniin.
Huh, olin koko heppu tuolloin varmaan pelkkää nitriittiä! Apua!!
Tuolloin muuten todistetusti sanoin että, vegaania minusta ei ainakaan ikinä tule!!
Toisin kävi ja onneksi.

Aikansa kutakin, monessa asiassa pätenyt minuun. Onneksi aloin avoeron jälkeen uudelleen liikuntaharrastukset, olinhan nuorena mm. triathlonisti ja maantiepyöräilijä sekä innokas voimaharjoittelija salilla.
Siinä liikunnan uudelleen löytämisen vaiheessa usein aukeaa silmät oman hyvinvoinnin suhteen myös ravintoajatteluun.

Päätinpä siis vajaa 5 vuotta sitten alkaa vegaaniksi, joka käytännössä tapahtui yhden yön aikana. Toki alku oli opettelua, ei aina tiennyt mikä oli vegaanista ja mikä ei mutta ei se tahtia haitannut. Nopeasti sisäistin kuitenkin asian ja huomasin, että täähän on ihan hitsin hyvä juttu. Itselläni siis vegaanius siis lähti ensin omasta hyvinvoinnista ja ajatuksesta, että haluan olla kunnossa jotta jaksan antaa panokseni jatkossakin luonnon- ja lajiensuojelulle. Nykyään vegaanius on laajentunut elämässäni koskettamaan arkipäivän valintoja, mm. nyrkkeilyhanskat vegaaniset jne.

Vegaanius muuten siis ei ole pelkästään, eikä ainoastaan ruokavalio vaikka siksi se usein mielletään. Joka tapauksessa, me vegaanit syödään yhtä hyvin ellei paremminkin ja kuten kuvista näkyy, ihan monenlaisia herkkuja myöten🙂

Ravinnon ansiosta itseni kohdalla se on kuitenkin tuonut elämäniloa ja voimaa treeneihin, joka selkeästi näkyy lihasmassan ja fysiikan kehityksessä.

Vegaaninen ruoka on hei oikeasti hyvä juttu mutta se aiheuttaa runsaasti ihmisissä vastakkainasettelua, mikä on harmi.
Omasta mielestäni missään asiassa ehdottomuus ei ole hyvä esimerkki. 5 vuoden vegaaniuden aikana olen “lipsahtanut” muutaman kerran! What? Enkö ole enää vegaani?
On ollut erikoistilanteita, juhlia joissa syöty yhdessä eikä vegaanista vaihtoehtoa ole ollut tarjolla muuta kuin kevyen salaatin verran. Tätä on pahoiteltu kun minut on unohdettu mutta hei, whuu kares! Mikäli niissä karjalanpiirakoissa on käytetty kananmunaa, ei se minun ajatusmaailmaani kaada, enkä putoa jalustaltani ja syöksy epätoivoissani sianlihan kimppuun.
Omassa päivittäisessä elämässäni jatkan vegaanista elämäntapaani sen kananmunaisen karjalanpiirakan jälkeenkin, ilman stressiä tai pahoinvointia polulta sivuun horjahduksestani.
Oikeastaan, maltillinen käytökseni on lieventänyt ihmisten suhtautumista vegaaniuteen ja mikä parasta, ohjannut ihmisiä ratkaisuihin lihansyönnin vähentämisessä.
Ai miksikö? Siksi etten ole ollut tuomitseva enkä syyllistänyt ketään vääristä ruokavaihtoehdoista. Näin minulle on sanottu toiminnastani ja paras kommentti minkä olen saanut elämäntavastani ja tavastani sitä elää, on ollut se, kun minun sanottiin normalisoivan vegaaniutta. Sellaista on ihana kuulla!

Muistakaa, kukaan ei pysty olemaan 100 % vegaani joten vegaanit, älkää olko itsellenne tai muille niin ankaria. Itsekin ostan sujuvasti eläinperäisiä tuotteita mikäli ystäviä tulossa kylään mutta jos he haluavat, kuten kaikki ystäväni haluavatkin, maistaa vegaanisia tuotoksiani, se on mukavaa💚

Ja hei ihanat sekaanit, ei me vegaanit uhata teidän lihansyöntiä, toivottaisiin vaan että hieman vähentäisitte sitä, ihan koska se olisi terveellistä teitille ja myös pelastus monelle ihanalle eläimelle maailmassa.

Tässä alla muuten on minun tämänpäiväinen lounas, vähän iltapäivän välipalaksikin jää ja on muuten proteiinia yllin kyllin, energiaa, hiilareita ja vaikka mitä mikroja ja makroja. Muistetaan että syödään terveellisesti ja etenkin unohdetaan kaikki ihmedieetit ja hömpötykset. Paras “dieetti” on kun syödään riittävästi ja järkevästi eikä himmailla ruuan määrän kanssa.

Ollaan kokeilevia ja avarakatseisia elämän ja ruuankin suhteen. Veikkaan että on paljon helpompaa.

Ihanaa kesää ja nautitaan auringosta ja lämmöstä🌞💛

Tuotko mielipiteesi julki vai oletko mieluummin hiljaa taustalla?

Itse olen oppinut varhain elämässäni, kiitos äitini Viivin, että mikäli osaan jonkun asian hyvin niin minun tulee se myös ilmaista ulkomaailmalle. Opin myös sen että meidän tulee toimia omana itsenämme, eikä välittää liikaa siitä mitä ulkomaailma meidän toimistamme tai näkymisistämme sanoo. Paino sanalla liikaa koska rajansa kaikella, kyllä te tiedätte.
Nämä opit ovat vieneet minua elämässä eteenpäin, todellakin.

Onko sinua kuvailtu itseriittoiseksi? Jopa narsistiseksi?

Minua on kuvailtu sanalla itseriittoinen, joka osaltaan on osunut aika hyvin kohdalleen mutta osaan toki myös kuunnella muita ihmisiä. Kuvaukseen itseriittoinen silti liittyy usein myös negatiivisia tuntemuksia, kuvauksia ja toki sellaisiakin minussa on riittänyt.
Itseriittoinen ihminen ei kuitenkaan välttämättä tarkoita negatiivisuutta, usein itsenäinen ja itsensä hyvin tunteminen ja itseensä uskominen ovat ominaisuuksia, jotka ovat tiettyinä aikoina elämässä todella tärkeitä ja myös eteenpäin vieviä voimavaroja.

Aivan kuten narsismi. Liika on liikaa kaikissa asioissa ja yliampuminen ei näissäkään ole hyväksi mutta sopivalla tasolla molemmat rakentavat meistä omanlaistamme ihmistä.
Suomessa tällaiset näkyvät ja kuuluvat, itseään arvostavat ihmiset koetaan jotenkin pelottavina tai ärsyttävinä, vaikka nämä piirteet olisivatkin täysin terveellä tasolla.
On kovin kummallista, mikäli tunnet itsesi hyväksi ja ansiokkaaksi ihmiseksi omissa asioissasi ja tuot todellakin osaamisesi julki ja haluat kuulua ja näkyä, olet ylpeilijä tai rehentelijä ja röyhkeä meidän maassamme. Sen ei tulisi olla noin. Ei todellakaan.

Olet pitänyt hyvän luennon ja sinulle tullaan sanomaan että “Sinä pidit erinomaisen luennon!” Suomessa siihen kuuluisi vastata “No emmä nyt oikein tiedä, mä unohdinkin sieltä pari asiaa”. Minä taas vastaan “Kiitos. Minunkin mielestä se meni tosi hyvin ja olitte upea yleisö!”
Kumman luennoitsijan ajattelet saavan jatkokeikkoja kertomaan asiastaan ja edistämään vaikkapa uusien eläintenhoitajien osaamista ja sitä kautta parantamaan tulevaisuuden eläinten hyvinvointia?

Itse tunnen ylpeyttä kun olen päässyt oman, piilottelemattoman osaamiseni myötä, mielenkiintoisten kansainvälisten projektien kautta antamaan osani luonnonsuojelulle. Mikäli olisin vain itsekseni pyöritellyt osaamistani kotona ja omassa päässäni enkä olisi ennakkoluulottomasti ottanut erilaisiin tahoihin yhteyttä ja jakanut osaamistani, moni upea asia olisi jäänyt kokematta. Myös moni tärkeä asia ei olisi saanut osaamisestani hyötyä. Sitä kautta, jakamalla itsestään asioita, myös muuten saa itse paljon.

Parasta on etenkin silloin, kun pystyn näkyvyydelläni hyödyntämään jonkun todellakin huomiota vaativan asian edistämistä. Vaikkapa kaltoinkohdeltujen käärmeiden puolesta puhuessani olen niin sanotusti tiloissa/Timoissa HYMIÖ mutta yhtä lailla en häpeile laittaa kivaa salikuvaa instagramiin onnistuneen jumpan jälkeen.
Tämä monesti johtaakin siihen että minut koetaan huomionhakuiseksi, rehentelijäksi, pyrkyriksi ja myös narsistiksi. On huomioitavaa että näin käy juuri Suomessa.

Olen siis ehdottomasti sitä mieltä että tuokaa ihmiset itseänne ja osaamistanne rohkeasti esiin. Muiden nähtäville ja kuuluville. Me kaikki saadaan näkyä ja kuulua ihan sieltä kuuluisalta kaivolta kotio!

Iloitse myös muiden onnistumisesta!

Kaiken tämän oman itsensä esiin tuomisen hehkutuksen jälkeen, tärkeätä on että pystyt arvostamaan omaa tekemistäsi mutta, sen rinnalla kulkee myös toinen asia, se että osaat iloita myös toisten onnistumisista.

Toivon siis että täällä Suomessakin osattaisiin iloita enemmän muiden onnistumisista ja uskallettaisiin sanoa toiselle “Hitsi, sä teit tuon hienosti, mäkin haluan joskus osata tuon noin hyvin!” Tämän sanominen ei meitä heikennä. päinvastoin.

Seuraavan kerran kun sinua kehutaan, muista että sinua kehutaan sinun osaamisestasi, siitä että sinä olet vaan niin pirun hyvä, olemalla sinä!

Tunne itsesi

Minua on sanottu ja sanotaan edelleen tapaturma-alttiiksi. Onpa jopa kerran käynyt niinkin että työssäni Korkeasaaressa kun palasin takaisin töihin sairauslomalta, uusi kesätöihin tullut eläintenhoitaja vastasi minulle kun menin moikkaamaan “Sähän olet se tapaturma-altis Timo?”
Minua nauratti ja samalla hän laittoi ajattelemaan sitä, miten aina tuleekin kolhittua ja rikottua itseään.
Minusta on viime kauden BB-kaudelta videoklippejä kun kopautan komeasti pääni paljuun päivätehtävässä Joelin kanssa tai melkein ensimmäisenä iltana koittelen takaraivollani tuliterän BB-talon kiviseinää kun kisaamme pomppupalloilla käytävällä.. Tuossa alla olenkin yllätys, yllätys, fysioterapiassa🙄

Sitä aina luulee tuntevansa itsensä ja uskon, että me kaikki jollain tapaa tunnemme itsemme kyllä, mutta kuinka hyvin oikeasti? Ihminen kuitenkin on taitava ajattelemaan asioita niin, että se on itselle sopivan kuuloista.
Siksi erään tapaturmasta johtuneen sairausloman jälkeen työterveysneuvottelussa minä, esihenkilöni ja työterveyslääkärini pohdimme sitä, että mistä se vauhtini kumpuaa kun aina sattuu ja tapahtuu?
Työterveyslääkärini sitten kysyikin myöhemmin että haluaisinko selvittää syvemmin mistä tapaturma-alttiuteni johtuu. Ehkä ADHD, ehkä jotain muuta?

Minä tartuin heti tarjoukseen kun sain kuulla että saisin Aava Lääkärikeskukseen lähetteet psykiatrin arvioitavaksi.
En voi väittää, etteikö olisi jännittänyt? Ajattelin heti, saanko jotain pillereitä jotka muuttaisivat minua ihan toisenlaiseksi, ajattelin jopa sähköshokkeja. Vau! Minulla kun on aika vilkas mielikuvitus.

Psykiatri

Menin todella innoissani ja suurella mielenkiinnolla psykiatrille. Tilanne tuntui jotenkin, miten sen sanoisi, ei ehkä kuitenkaan niin jännittävältä kuin luulin vaan tilanne oli ehkä enemmänkin innostava tai jopa epätodellinen. Juu, epätodellinen tunne on ehkä lähinnä sitä mitä tunsin. Ehkä sen takia kun tällaiset mieltää usein jenkkileffoihin ja niiden psykiatrien divaaneihin😄
Tunsin kuitenkin vahvasti, että pääsen vihdoin kehittymään ja tuntemaan itseäni ammattilaisen silmin katsottuna. Tuntui kerrassaan hyvältä ja tunsin että pääsen menemään taas askeleen eteenpäin elämässäni.

Kaikkien käyntikertojen jälkeen, sain psykiatrilta arvion itsestäni. Mielenkiintoista. Tässä se on tiivistettynä!

Minusta ei noussut esiin psykiatrisiin oireenmuodostuksiin tai neuropsykiatrisiin piirteisiin viittaavaa. Olin vastaanotolla miellyttävä, sujuva ja aktiivinen, koostunut ja jäsentynyt. Olin myös ilmeikäs ja eloisan oloinen ja mielialani kuvautuu eutyymisenä (normaali ja rauhallinen mieliala), eikä ahdistuneisuutta.
Tärkein kuitenkin oli tieto, mikä varmaan oli ollut tiedossani mutten ollut kunnolla ajatellut asiaa, että minulla on haasteita rajata, säädellä innostumistani tietyissä paikoissa ja enkä osaa kuunnella jaksamistani.
Tämä oli tärkeää minun kuulla ulkopuoliselta ja ammattilaiselta.

Opinko mitn?

Kyllä opin. Päällimmäisenä on, se on edelleen silti opettelua, kuunnella jaksamistani. Se olisi kaikille tärkeätä. Helppoa tuo ei ole, etenkään jos on kaltaiseni ihminen joka asettaa muut itsensä edelle. Etenkin eläinten kohdalla, en voi kuvitella edelleenkään jättäväni asioita puolitiehen jaksamattomuuteni takia. Minun on myös opeteltava pyytään apua vielä paremmin.

Joten rakkaat kanssaihmiset, jos ilmoitan tulevaisuudessa etten ehdi tai jaksa juuri sillä sekunnilla, se ei ole vähättelyä tai ilkeämielisyyttä teitä kohtaan, ei millään lailla.
Tulevaisuudessa kun yritän kovasti, kuunnella omaa jaksamistani. Siihen tarvittiin psykiatria❤️

Suosittelen muuten kaikkia hyödyntämään, jos mahdollista, mielenterveyteen liittyviä palveluita. Haluaisin että etenkin siihen liittyvät stigmat, häpeäleimat olisivat jo historiaa 2020-luvulla.

Kerrommehan sujuvasti polven kuntoutuksestammekin, ilman että se meitä hävettäisi, hävettäisi muiden ihmisten takia.
Teemme kuntosalilla ennaltaehkäisevää työtä ruumiimme puolesta kunto-ohjaajan kanssa ja laitamme siitä kuvia Instagramiin.

Aivan yhtä hyvin voimme olla itsestämme ylpeitä kun olemme hoitaneet mielenterveyttämme, kuten minä psykiatrilla. Oikeastaan olin ylpeämpi jakaessani kuvan Aava Lääkärikeskuksen psykiatrille menostani, kuin salikuvia jakaessani. Salikuvatkin on kivoja mutta psykiatrille menon jakaminen, ihan hitsin tärkeätä ainakin mulle. Eikä vähiten siksi, jos se auttaisi jotain toista rohkaistumaan ja kertomaan mielenterveyteen liittyvistä asioista. Sellainen lumipalloefekti olisi minun mieleen❤️

Pidetään huolta itsestämme, joka osa-alueelta, eikö vain?

Silloin jaksamme tarvittaessa huolehtia myös lähimmäisestämme❤️❤️

Ovatko käärmeet vain näyttelyesineitä lasikaapissa?

Tähän kirjoitukseen sain hyvän alkusysäyksen, kun olin tulevan uuden kauden Selviytyjät Suomi porukalle kertomassa käärmeistä ja mukanani oli pari ns. jättiläiskäärmettä, toisin sanoen pelottavia kuristajia!

Vai hei, ovatko käärmeet sittenkään pelottavia??

Ennen kuin alan kirjoittamaan paatoksella käärmeiden ihanuudesta niin VAU ja kiitos Selviytyjät Suomi porukalle❤️ ketkä olitte moikkaamassa käärmeitä🐍
Siinä on ihmisiä keillä avarakatseisuus kohdallaan ja oli ihana huomata kuinka alun epävarmuus ja osalla vähän pelkokin, laantui huomaamatta kun käärmeet Matti ja Jyrki esittäytyivät ystävällisinä, tavallisina eläiminä🐍

Niin kuin tässä kuvassa toteavat ihanat Loop Suomen Karoliina Tuominen ja BB Kristian Heiskari Jyrki-boan kanssa❤️

Käärmeethän herättävät yleensä kauhistusta, inhoa, pelkoa ja montaa muutakin näiden kaltaisia tunteita. Taustalla useimmiten on tietämättömyys eläimestä ja kun ihminen ei ehkä jostain asiasta tiedä tarpeeksi, se ruokkii epäilyksiä. Kaiken lisäksi, jos lapsesta asti on jopa peloteltu käärmeillä, epäilys on kuorrutettu pelolla.

Onko tällaiseen ehkä pelkoonkin, sitten perusteltua syytä? Toki luonnossa kyyn tavatessa, varovaisuus on tärkeää eikä pihastakaan pidä lähteä siirtämään käärmettä, ellei tiedä mitä tekee. Liian usein kyy tapetaan syrjäisellä metsätiellä, pelon takia. Tappaminen tehdään myös, kun halutaan esittää, paino sanalla esittää, jonkinlaista sairaalloista urheutta. Tämän takana kuitenkin velloo pelko ja epävarmuus, ei urheus. Mitäpä urheata siinä on, kun ihminen hakkaa kepillä tohjoksi muutaman kymmenen gramman painoisen käärmeen tai koukkaa autolla käärmeen ylitse. Uuuu, siinäpä kaikki nousevat ylistämään ihmistä, tuota laumansa suojelijaa! Ikävä kyllä, laumavietti ihmisellä on niin kova, että näitä ylistäjiä löytyy. Usein ei myöskään uskalleta olla eri mieltä, vaan mennään lauman mukana ja iloitaan käärmeen tappamisesta.

Yksi kysymys on myös vellonut niin kauan kuin käärmeitä on pidetty terraarioissa.

Ovatko ne tieteellisiä harraste-eläimiä vai rakastettavia lemmikkieläimiä?
Olin joitain vuosia sitten puhumassa aiheesta Lemmikkimessuilla Helsingissä ja siitä tuli mielenkiintoista keskustelua. Itse olen sitä mieltä, että hieman molempaa, tiedettä ja lemmikkiyttä, eikä kumpikaan sulje toistaan pois. Tiedettä tarvitsemme siihen, että ymmärrämme niiden tarpeet terraarioissa, lämpötilat ja kosteudet tai ravinnon, joiden tulee pohjautua luonnosta saatuihin analyyseihin. Emmehän me muulloinkaan ala heti keksimään pyörää uudelleen.

Entäpä rakastettavan lemmikin osa kodissamme?
Nyt tulee rankkaa tekstiä. Käärmeethän ovat siliteltäviä söpöläisiä, tietenkin😉
Etenkin nämä suuremmat lemmikkipytonit ja boat. Riippuen tietenkin yksilöstä. Ella D koirani, tuo Korfun rescue-kaveri, ei jaksa nykyään vanhempana kauaa siliteltävänä olla kun taas Vilja hakeutuu itse kylkeen kiinni❤️
Oikeastaan olen koettanut koko urani ajan, myös Korkeasaaressa puhuessani sekä eläintenhoitokouluissa luennoidessani, poistaa tätä myyttiä että käärmeet olisivat ”myyttisiä vaarallisia villieläimiä ja terraariossa murjottajia”. Ei sitä ne eivät ole vaan kiintyvät omistajaansa ja osoittavat tunteitaan kuin muutkin lemmikit. Niiden merkit on vaan vielä hankalampi huomata kuin monesta muusta eläimestä.
Totta kai käärmeen paras paikka on niiden terraario, oikea kosteus ja lämpö jne. mutta ei se tarkoita, etteikö niitä voisi kohdella kuin karvallisia ja korvallisia. Onhan meidän koissuillakin tai kisuilla se lempipaikka. Kuten alla Matin kissapuun laatikko mutta kyllä hänkin sieltä tulee moikkaamaan kun huoneterraariota siivoaa!

Entäpä ulkoilu käärmeiden kanssa?
Itse käyn ULKONA kotonani jokirannassa käärmeiden kanssa. Miksen kävisi? Pienemmät ja vikkelämmät viedään tietenkin omiin verkkoterraarioihinsa, missä nekin pääsevät nauttimaan auringonvalosta ja kesäpäivän kirkkaudesta. Sen muuten huomaa kuinka iso käärmekin nauttii luonnollisesta, lämpimästä auringonvalosta ja sen tuomista hyödyistä. Virkistymisen huomaa ja mikäpä olisi itsellekään virikkeellisempää kuin päästä pitkän talven jälkeen ulos aurinkoon. Niitä päiviä, kun tiettyjen käärmeiden kanssa pääsee ulos, ei meidän kesässämme usein säiden takia ole mutta kun on, niin ne ehdottomasti hyödynnetään. Keinovalolla ei päästä samaan virkeyden parantamiseen ja virikkeellisyyteen, kuin terraariossa tai terraariohuoneessa elävällä käärmeellä siellä muun ajan. Aurinkoa ei ole vielä korvattu🌞

Toivon että joskus vielä käärmeistä ajateltaisiin enemmälti niin että ne ovat kuin koirat, ei lemmikkinä olon takia tai että pitäisi hankkia välttämättä kotiinsa vaan sen takia, että niihin suhtauduttaisiin tunteellisemmin, kuten koiriin ja ne hyväksyttäisiin maailmassa paremmin.
Nyt ikävä kyllä monet harrastajat ylläpitävät tilannetta, että ne ovat VAIN terraarioeläimiä tai niin kuin osa eläinnäyttelyistä esittää, että ne ovat VAARALLISIA eivätkä ihmistä tai sosiaalisia tilanteita hyväksy lainkaan lähelleen. Usein keskustellessani ihmisten kanssa, koetaan jotenkin nolona ilmaista, että rakastaisi käärmeitään eikä kohtelisikaan niitä tiukkoina ”tutkimuseläiminä”. Niin kauan kuin tämä malli säilyy, niin kauan ei ihminen myöskään arvosta käärmettä. Noin ylläpidetään pelkoa ja ennakkoluuloa.

Pelon ja ymmärtämättömyyden ylläpito näkyy vaikkapa luonnossa kyiden tappamisena. Suojeluhankkeen myötä saan liian usein mainintoja kyiden elävältä polttamisesta tai elävältä nylkemisestä tai paloittelusta koska – eihän kylmä inhottava käärme tunne mitään! Olen tuolloin kysynyt, että tekevätkö he koirille samoin, niin saan suuttuneen vastauksen.

Onneksi monet ihmiset kun ovat päässeet tutustumaan käärmeisiini tai vaan kuulemaan jutusteluani, niin sellaiset tyypit kuin ”tapan aina käärmeen metsässä, kun näen” eivät enää tee niin. Niinkin pieni asia, hetken kohtaaminen ja asiaan tutustuminen voi vaikuttaa.

Tämäkin kuvan kyy katseli uteliaana minua ja tietenkin ihmisen ollessa kameran linssin takana, varauksellisesti toki mutta ei kuitenkaan vihamielisenä minua kohtaan.

Rakastetaan ja ymmärretään siis kaikkea ympärillämme. Annetaan ainakin mahdollisuus asialle mikä mahdollisesti mieltämme askarruttaa.

Ihanaa kevättalvea!🌞❤️

BB2020 Veriryhmä

Nyt on tärkeätä asiaa, meinaan asiaa verenluovutuksesta!

Me päätettiin Big Brother 2020 upean porukan kanssa perustaa VeriRyhmä veripalveluun https://www.veripalvelu.fi/ ja mikäs muu sen ryhmän nimi olisikaan kuin BB2020 veriryhmä 😄

Siis kun käyt luovuttamassa ja me BB-porukalla toivotaan kaikki, että sinäkin kävisit verenluovutuksessa, niin liity samalla meidän verenluovutusryhmään eli hengenpelastajaksi. Sanot vaan terveydentilahaastattelussa että kuulut meidän BB2020 veriryhmään!

Tiedämmehän kaikki kuinka tärkeätä veri on ja kuinka huolissamme itsekin olemme silloin, jos vuodamme vähänkin verta.
Verta kun ei voi valmistaa tehtaissa eikä koeputkissa joten verta tarvitsevat, ovat meidän verenluovuttajien avun varassa.
Tiesitkö muuten että Suomessa tarvitaan joka arkipäivä 800, siis KAHDEKSANSATAA verenluovuttajaa, jotta potilaat Suomessa olisivat turvattuja tarvitsemansa veren suhteen.
Ja hei, yhdellä verenluovutuksella voimme auttaa jopa kolmea potilasta❤️

Minäkin menen luovuttamaan heti kun aikaa on vaan kulunut tarpeeksi edellisestä tatuoinnistani, joka oli muuten – Big Brother logotatska🙂

Meidän BB-porukkaa olikin jo osa tänään Espoon Veripalvelussa luovuttamassa ja aloittamassa auttamisen❤️ Jatketaan me muut tästä!

Hengenpelastajat Sami (Kessu), Marko ja Tiia ❤️ Espoon Veripalvelussa! Kuva on Roopen ottama😍

https://www.veripalvelu.fi/verenluovutus/luovuta-verta/missa-luovutat/espoo

Tarvitsetko uuden vuoden lupauksia taas uuteen laihdutuskuuriin tai kuntoremonttiin?

Voin sanoa että tuskinpa tarvitset. Mielestäni tähän pätee samat luonnonlait kuin tupakoinnin lopettamiseen. Mikäli ajattelet aloittavasi tupakka (tai körssi 😄) LAKON niin ainakin itselläni aikoinaan 90-luvulla, se ei toiminut. Vasta kun päätin LOPETTAA tupakoinnin, se oli siinä. Samoinhan voisi ajatella uuden vuoden lupauksista. Muutetaan se lupaus joksikin pätevämmäksi, joksikin kauaskantoisemmaksi kuten vaikka – ihan muutokseksi elämässä, jos sille sitten edes koet mitään tarvetta.

Itselläni elämäntapamuutos vuosia sitten oli aika raju. Aloin vegaaniksi ja urheilemaan jälleen, pitämään huolta itsestäni, ruumiistani ja mielestäni. Silloin ei ollut muuten edes uusivuosi. En todellakaan tarkoita että kaikkien täytyisi mullistaa elämänsä ihan katolleen ja toisenlaiseksi. Ei missään nimessä. Kukin tuntee itsensä parhaiten ja voi sovittaa muutokset omaan elämäänsä sopiviksi. Muista kuitenkin myös ettei kenenkään tai minkään tarvitse muuttua pelkästään muutoksen vuoksi. Eikä kenenkään tarvitse muuttua pelkästään kenenkään toisen ihmisen vuoksi!

Usein muutokset omassa elämässä saavat kuitenkin sysäyksen muista ihmisistä. Se on ihan okei, kunhan se ei mene siihen että halutaan olla jotain muuta kuin mitä itse pystymme realistisesti ikinä olemaan. Tiedän että sosiaalinen media, leffat ja mainokset pursuavat ihmisiä, jotka näyttävät siltä, että ovat nähneet nälkää viimeiset 26 vuotta. Voitaisiin puhua Hollywood- tai Instagram-kuplasta jossa kaikki ihmiset ovat tiettyyn muottiin valetun näköisiä, treenattuja ja hyvinvoivia. Ainakin hyvinvoivan näköisiä. En tietenkään osaa enkä halua sanoa, etteivätkö he olisi hyvinvoivia eikä henkisen puolen arviointiin minulla tietenkään ole rahkeita. Iso hauis tai erottuvat vatsalihakset eivät kuitenkaan kerro paljoakaan siitä onko pääkopassa kaikki hyvin. Ne kertovat toki sen, että ihminen pitää huolta itsestään mutta millä hinnalla? Siinä vaiheessa kun siihen tulee mukaan laihdutusten vippaskonstit tai lihasten kasvattamiseen tarvittavat mömmöt, ollaan kaukana sen uudenvuoden lupauksena tehdyn elämäntapamuutoksen suunnitelmasta. Itse olen hyvin addiktoituva luonne ja onneksi olen nykyään luonteenpiirteeni ymmärtänyt ja hyväksynyt. Olen siis pystynyt treenaamaan voimaharjoittelua ja voisi jopa kehonmuokkauksesta puhua, ilman mömmöjä.

Entäpä kuinka muut suhtautuvat sinun kroppaasi? Mitä ihmettä? Miksi tällaista pitää edes ajatella? Kroppammehan on, no, meidän oma.
Yllättävää kyllä tai no, ei se oikeastaan kovin yllättävää ole, aika moni pohtii muiden vartaloita ja niiden ulkonäköä, jopa enemmän kuin omaansa. Mikä on kyllä totaalisen tyhmää.

Itse pidin pitkän keskustelun IGn DMssä tässä eräänä päivänä erään ihmisen kanssa siitä kuinka rumaa on kun olen lihaksikas (kyllä, se on jopa lääkärintarkastuksessani mainittu 💪) tai kun ihminen on ylipäänsä treenattu. Kaunis suomalainen mies kun kuulemma on ihan sellainen pullea, normaali mies eikä tuollainen ruma lihaskimppu. Okei. Ymmärrän kyllä äärimmilleen treenatut, mahdollisesti (lue: aina) lääkeaineilla avustetut pro-tason kilpailevat möröt, jotka ovat jo epäluonnollisen näköisiä valtavan lihasmassan myötä. Outo ajatus kuitenkin on, että normaali punttisalilla käynti ja kuntoilu pilaisi jo komean suomalaisen miehen ja sellainen touhu kertoisi kuulemma huonosta itsetunnosta, jos tarvitsee niillä lihaksilla esittäytyä ihmisille.
Tähän vielä muistutukseksi multa, että sinne instaan saa laittaa saliselfieitä, jos susta siltä tuntuu!

Olinkin siis hieman ymmällä. Lisää äimistyin, kun huomasin tänään Twitteristä viestiketjun, jossa ihmeteltiin miksi jotkut naiset/yms. (muuten mitkä yms.?) pitävät pyykkilautavatsasta? Aika moni siinäkin keskustelussa päätyi tulokseen, että pyykkilautavatsan omaavalla elämä pyörii oman ulkonäön ympärillä eli toisin sanoen salipeilien edessä. Hmmmm. Mielenkiintoista oli myös, että aika moni mielsi pyykkilautavatsan, johon mielletään yleensä muutenkin treenattu olemus, vanhanaikaiseksi ja pömppömahan ja ehkä pulleuden olevan nykyaikaa.

Tuo Twitter-juttu ei sitten missään nimessä kerro koko kansan totuutta, sillä jos on olemassa Hollywood-kupla niin on olemassa myös Twitter-kupla. Viestiketjuissa usein muutamat, ehkä muutamat kymmenet ihmiset pyörittelevät aloittajan twiitin ajatuksia, joka on usein juuri heidän seurattavansa, jolloin ajatukset muutenkin saattavat kulkea jo samaa rataa.

Joka tapauksessa oli mielenkiintoista, että tähän viikkoon kohdalleni osui parikin keskustelua ja jokunen kommenttikin somessa, jossa jollain tapaa, enemmän tai vähemmän, kritisoitiin ihan normaalisti treenattua ja kuntoiltua kroppaa. Luulenpa että tähän liittyy juuri nuo tuolla mainitut uuden vuoden lupaukset ja niihin liittyvät dieetit tai kuntoilut, joiden takia on alettu miettimään, mikä on hyväksi ja mikä ei. Nimenomaan miettimään muiden osalta, eikä niinkään itsensä. Ehkäpä minulle suoraan kommentoinneissa on ollut taustalla myös jonkinlainen huono omatunto, ehkä itse ei ole saatu aikaiseksi jotain haluamaansa ja silloin voidaan helposti purkaa omaa turhautumistaan sosiaalisessa mediassa. Painotan vielä, että kirjoittelin hyvässä hengessä aiheesta mutta pitää muistaa, että ihmiset ovat aina erilaisia, joku voi edelleen pahoittaa pahasti mielensä, jos sanot jotain rumaksi…

Aiemmin kirjoittelinkin hieman somekäyttäytymisestä ja siitä onko tarve jokaiseen asiaan kommentoida, etenkään negatiivisesti. Muistutukseksi, no ei ole tod tarpeellista eikä pakollista!

Edelleen kaikille mainiota ja aurinkoista Uutta Vuotta 2021!!

Herättikö vuoden vaihtuminen uuteen meissä muistoja?

Minulta kysyttiin, olenko tehnyt edellisestä vuodestani Instagramiin tai muualle muistoja?
Itse en tehnyt vuodesta 2020 mitään kuvakollaasia tms. Olen aika kehno järjestelemään menneitä asioitani laajemmalti noin kuviksi ja muistoiksi. Nehän ovat mielessäni.

Luulenpa että siinä näkyy myös se, että en mielelläni käy muistelemassa ajasta ikuisuuteen siirtyneitä ystäviäni tai lähimmäisiäni hautausmaalla. Miksihän? Minä en ihan varma ole itse siitä mutta en näe, että omia muistojani rakkaista mitenkään parantaisi katsella heidän hautakiviään. Olen aina ollut jotenkin vaivaantunut hautausmailla, vaikka ne toki kauniita paikkoja ovatkin.
BB-talossa kaverien kanssa puhuimmekin aiheesta hautausmaat ja siellä avautuessani ja itkiessänikin, päädyin lopulta siihen johtopäätökseen, että mieleeni vaikuttaa sankari isäni Ykän poismeno, kun olin aivan pikkupoika. Ykän hautajaisissa olo, seisominen hautausmaalla, kivetti silloin moneksi vuodeksi tunnekerroksen minussa, pienessä Timossa. Koin että isäni Ykä oli vain muuttunut kylmäksi kiveksi hautausmaalle. En käsittänyt sitä lainkaan. Ei kiveä voi halata tai ainakaan siitä ei saisi isän lämpöä.

Minähän en asiaa käsitellyt mielessäni sitten mitenkään vaan suljin asian, niin kuin monen muunkin asian sisääni. Niiksi kuuluisiksi minun pahan oloni maatuskanukeiksi. Nuken sisällä oli nukke, jonka sisällä käsittelemätön asia, jonka sisällä oli jälleen nukke, jonka sisällä oli käsittelemätön asia, jonka sisällä oli käsittelemätön asia ja näitä kerroksia ja nukkeja on riittänyt ja riittää edelleen. Kerrokset ovat halkeilleet ja avautuneet vasta viime vuosien aikana mikä on oikeasti helpottanut mieltäni.

Olen oppinut itkemäänkin vasta viime vuosina. Itkin BB-talossakin todella paljon. Onneksi sillä itkeminen on vapauttanut mieltäni todella paljon. Hassua sanoa mutta nykyään rakastan itkeä.
Voisi kuvitella, että tämä menisi tästä omalla painollaan enkä tähän mitään ulkopuolista apua tarvitsisi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri nyt sitä tarvitsenkin. Olen löytänyt langan pään vihdoinkin mieleni suttuisesta lankakerästä ja haluan saada langan sopivaan järjestykseen, vaikkapa kivoiksi neulotuiksi villasukiksi.

Tänään sainkin iloisia uutisia työterveydestä. Sain psykiatrille lähetteen Aava lääkärikeskukseen ❤️ ja useammalle käynnille! Ihanaa päästä taas juttelemaan! ❤️

Tuohon psykiatrilla käynteihin tai vaikka terapiassa käynteihin, toivoisin että niihin alettaisiin suhtautumaan yhtä normaalisti kuin vaikka terveydenhoitajalla kuumeen takia käyntiin tai vaikkapa polvileikkauksen suhteen. Kaikki kehtaavat sanoa, että on ollut polviremonttia vähän. Miksi mielen remonttia jännitetään kertoa jopa lähimmäisille? Tässä suhteessa voitaisiin ottaa muista maista mallia, vaikkapa kun asiasta juttelin USA: laisen ystäväni kanssa. Hän oli ihanan kannustava ja sanoi vapaasti suomennettuna: ”Upeaa Timo, on hienoa, kun uskallat pyytää apua, olet rohkea mies!” kun taas suomalainen ystäväni kysyi kirkkain silmin, että: ”Oletko tulossa hulluksi?” Minä olin, että whaaat???

Tiedän että olen joidenkin mielestä turhankin avoin asioissani, sen kuuli koko Suomi minun Big Brother avautumisissani ja olen tietenkin sitä mieltä, ettei kaikkien tarvitse repostella juttujaan vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Täytyy silti muistaa, että kaikilla ei ole nyt koronan aikaan mahdollista tavata kaikkia ystäviään, joten sosiaalinen media voi olla hyvä henkireikä jakaa asioita, mahdollisesti ihan tuntemattomillekin. Kuten minä nyt teen koska olen karanteenissa odottamassa koronatestin tulosta.

Muista edelleen siis, että älä lyttää ilkeämielisesti kenenkään some avautumista tai avautumista ylipäänsä, ilkeydelläsi on yhtä syvä ja raskas vaikutus kuin löisit toista kasvoille. Kuunteleminen kun on kaunista ja vielä kauniimpaa on, jos yrität sydämellä ymmärtää toista ihmistä.

Ajattele ensin mitä sanot tai kirjoitat, älä heti sano tai kirjoita, mitä ajattelet. Eikös joo vuonna 2021?