Herättikö vuoden vaihtuminen uuteen meissä muistoja?

Minulta kysyttiin, olenko tehnyt edellisestä vuodestani Instagramiin tai muualle muistoja?
Itse en tehnyt vuodesta 2020 mitään kuvakollaasia tms. Olen aika kehno järjestelemään menneitä asioitani laajemmalti noin kuviksi ja muistoiksi. Nehän ovat mielessäni.

Luulenpa että siinä näkyy myös se, että en mielelläni käy muistelemassa ajasta ikuisuuteen siirtyneitä ystäviäni tai lähimmäisiäni hautausmaalla. Miksihän? Minä en ihan varma ole itse siitä mutta en näe, että omia muistojani rakkaista mitenkään parantaisi katsella heidän hautakiviään. Olen aina ollut jotenkin vaivaantunut hautausmailla, vaikka ne toki kauniita paikkoja ovatkin.
BB-talossa kaverien kanssa puhuimmekin aiheesta hautausmaat ja siellä avautuessani ja itkiessänikin, päädyin lopulta siihen johtopäätökseen, että mieleeni vaikuttaa sankari isäni Ykän poismeno, kun olin aivan pikkupoika. Ykän hautajaisissa olo, seisominen hautausmaalla, kivetti silloin moneksi vuodeksi tunnekerroksen minussa, pienessä Timossa. Koin että isäni Ykä oli vain muuttunut kylmäksi kiveksi hautausmaalle. En käsittänyt sitä lainkaan. Ei kiveä voi halata tai ainakaan siitä ei saisi isän lämpöä.

Minähän en asiaa käsitellyt mielessäni sitten mitenkään vaan suljin asian, niin kuin monen muunkin asian sisääni. Niiksi kuuluisiksi minun pahan oloni maatuskanukeiksi. Nuken sisällä oli nukke, jonka sisällä käsittelemätön asia, jonka sisällä oli jälleen nukke, jonka sisällä oli käsittelemätön asia, jonka sisällä oli käsittelemätön asia ja näitä kerroksia ja nukkeja on riittänyt ja riittää edelleen. Kerrokset ovat halkeilleet ja avautuneet vasta viime vuosien aikana mikä on oikeasti helpottanut mieltäni.

Olen oppinut itkemäänkin vasta viime vuosina. Itkin BB-talossakin todella paljon. Onneksi sillä itkeminen on vapauttanut mieltäni todella paljon. Hassua sanoa mutta nykyään rakastan itkeä.
Voisi kuvitella, että tämä menisi tästä omalla painollaan enkä tähän mitään ulkopuolista apua tarvitsisi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri nyt sitä tarvitsenkin. Olen löytänyt langan pään vihdoinkin mieleni suttuisesta lankakerästä ja haluan saada langan sopivaan järjestykseen, vaikkapa kivoiksi neulotuiksi villasukiksi.

Tänään sainkin iloisia uutisia työterveydestä. Sain psykiatrille lähetteen Aava lääkärikeskukseen ❤️ ja useammalle käynnille! Ihanaa päästä taas juttelemaan! ❤️

Tuohon psykiatrilla käynteihin tai vaikka terapiassa käynteihin, toivoisin että niihin alettaisiin suhtautumaan yhtä normaalisti kuin vaikka terveydenhoitajalla kuumeen takia käyntiin tai vaikkapa polvileikkauksen suhteen. Kaikki kehtaavat sanoa, että on ollut polviremonttia vähän. Miksi mielen remonttia jännitetään kertoa jopa lähimmäisille? Tässä suhteessa voitaisiin ottaa muista maista mallia, vaikkapa kun asiasta juttelin USA: laisen ystäväni kanssa. Hän oli ihanan kannustava ja sanoi vapaasti suomennettuna: ”Upeaa Timo, on hienoa, kun uskallat pyytää apua, olet rohkea mies!” kun taas suomalainen ystäväni kysyi kirkkain silmin, että: ”Oletko tulossa hulluksi?” Minä olin, että whaaat???

Tiedän että olen joidenkin mielestä turhankin avoin asioissani, sen kuuli koko Suomi minun Big Brother avautumisissani ja olen tietenkin sitä mieltä, ettei kaikkien tarvitse repostella juttujaan vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Täytyy silti muistaa, että kaikilla ei ole nyt koronan aikaan mahdollista tavata kaikkia ystäviään, joten sosiaalinen media voi olla hyvä henkireikä jakaa asioita, mahdollisesti ihan tuntemattomillekin. Kuten minä nyt teen koska olen karanteenissa odottamassa koronatestin tulosta.

Muista edelleen siis, että älä lyttää ilkeämielisesti kenenkään some avautumista tai avautumista ylipäänsä, ilkeydelläsi on yhtä syvä ja raskas vaikutus kuin löisit toista kasvoille. Kuunteleminen kun on kaunista ja vielä kauniimpaa on, jos yrität sydämellä ymmärtää toista ihmistä.

Ajattele ensin mitä sanot tai kirjoitat, älä heti sano tai kirjoita, mitä ajattelet. Eikös joo vuonna 2021?